” Pyrin usein herättämään veistoksillani kysymyksiä. Yksi tärkeimmistä on ` Miksi? ´. Jos tämä kysymys herää myös katsojassa, sitä seuraa parhaimmillaan ajattelu, joka ei välttämättä hyväksy muuttumattomiin epäkohtiin tarjottuja vastauksia kuten ` kilpailukyvyn säilyttäminen ´ tai ` ensin omat asiat kuntoon ´. ”
Ossi Somma, kirjassaan Somma Summarum
Teosten esittelytekstit: Marketta Haila
Optimistinen luonto, 1974 –
auto, verkko, kipsi, kasvillisuus
”Optimistinen luonto syntyi kokeena: Halusin nähdä kumpi voittaa olemassaolon kilpailun, luonto vai ihmisen aikaansaannos auto.”
Ossi Somma istutti 1974 männyntaimen Penttilän koulun edellisen asukkaan jättämän autonromun moottoritilaan. Ikään kuin merkkinä ihmisen ja luonnon suhteesta kasvillisuus voi sitä paremmin mitä pidemmälle auto lahoaa. Alunperin auton katolla soitti kanaverkosta ja kipsistä rakentunut torvensoittaja, joka on jo lähestulkoon maatunut.
Nokian kaupunginhallitus päätti sallia ”teoksen paikallaan säilyttämisen sen havaittavuuden ajan tai huolehtimaan vastaavan ehdon liittämisestä alueen mahdolliseen luovutuskirjaan”, minkä jälkeen Somma saattoi lahjoittaa kaupungin vuokratontille toteutetun teoksensa 3.10.1991 Porin taidemuseon kokoelmaan. Lahjoitus raukeaa, kun autonromu on hävinnyt kokonaan. Porin taidemuseo on dokumentoinut Optimistisen luonnon kehitysvaiheita yli 35 vuoden ajan.
Kuva: Yrjö Haila 2020
Näinkö tässä kävikin?, 1980-luku
pronssi
”Tavara-ahneus on tarttuva tauti, johon ei ole löydetty parantavaa lääkettä, vaikka seuraukset jo tunnetaan. Ihminen istuu tuolilla – mutta hänellä on vain yksi ihmisen jalka, toinen jalka on muuttunut tuolinjalaksi. Tämänkaltaisessa metamorfoosissa olemme pitkällä.” – OS
Kuva: Yrjö Haila, yleiskuva Nokian kirjasto- ja kulttuuritalo Virran näyttelystä 2020
Viimeinen ratsastajapatsas, 1989
pronssi
Valtion taideteostoimikunta
Suorittaessaan jatko-opintoja Repin-instituutissa silloisessa Leningradissa 1966-67 Ossi Somma vielä työskenteli oppilaitoksen opetusohjelman mukaisin perinteisin menetelmin. Vireillä oli kuitenkin jo hänen ensimmäisen sodan- ja asevarustelun vastainen teoksensa Viimeinen ratsastajapatsas, jolla hän halusi kyseenalaistaa vallitsevaa sotasankaruutta palvovaa ”kypärätaidetta”.
Pienoisveistoksen pohjalta Somma ryhtyi 1973 rakentamaan Penttilän vanhan koulurakennuksen palaneista ja hiiltyneistä hirsistä omaan pihapiiriinsä suurikokoista Viimeistä ratsastajapatsasta. Sittemmin Valtion taideteostoimikunta hankki teoksen kokoelmaansa ja valatti siitä 1989 myös pronssiversion.
Puinen Viimeinen ratsastajapatsas kuuluu nykyisin kansallisgallerian/Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmaan. Pronssivaluna se on toteutettu Valtion taideteostoimikunnan toimesta Vantaan poliisi- ja oikeustalon edustalle Tikkurilaan.
Kuva: Kirsi Halkola, Kansallisgalleria
Alttarikaappi ja vahahahmoja, 1980-luku
”Aito kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus eivät toteudu tämän päivän arjessa. Päinvastoin, hengellisten tavoitteiden tilalle on tullut tavaroiden tavoittelu.
Onko armo ainoa avain paratiisin porttiin?” – OS
Veistospuistossa on nousujohteiselta 1980-luvulta useita alttarikaappeja. Keskiajan kristillisen taiteen kolmiosaisissa alttarikaapeissa keskellä oli usein Kristus ristillä tai Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään. Ossi Somman alttarikaapeissa ristiinnaulittu on vaihtunut isoksi, korkeaselkäiseksi tuoliksi, joka on vertauskuva tavaralle. Vahasta tehdyt palvojat ovat alttarikaapin avoimissa sivuovissa tuolin molemmilla puolilla.
Kuva: Mikko Ovaska, Nokian kaupunki
Viimeinen kuntourheilija, 1985
puu, rauta, kipsi
”Tässä olen sanonut oikeasti kaiken, minkä haluan”. – OS
Karrelle palanut mökki on metafora tämän päivän maailmasta. Omasta hyvinvoinnistaan huolehtiva ihminen polkee pyöräänsä, jossa on etupyörän paikalla takapyörä. Mitä vimmatummin ihminen polkee, sitä kauemmas itsestään hän joutuu. Eteenpäin hän ei pääse.
Kuva: Esko Nummelin, Porin taidemuseo
Pakolaisteltta, 1973
lasikuitu, maali
Pakolaisteltan taustalla ovat Biafran sota 1967–1970 ja Unescon järjestämä kirjoituskilpailu pakolaislapsille. Kilpailun aiheena oli ”Elämäni onnellisin päivä”.
Biafran irtaantumista Nigeriasta seurasi katastrofaaliset mittasuhteet saanut nälänhätä. Tuhannet joutuivat jättämään kotinsa. Biafra oli ensimmäinen kriisimaa, joka jätti pysyvän jäljen suomalaisiinkin: nälkiintyneet lapset luurangonlaihojen äitiensä sylissä tulivat iltaisin olohuoneisiimme televisiouutisten välittäminä.
Unescon kirjoituskilpailun voitti 7-vuotias tyttö algerialaisella pakolaisleirillä: ”Minun elämäni onnellisin päivä oli elokuun kuudes. Silloin veljeni kuoli ja minä sain hänen kenkänsä.”
Kuva: Matti Kuusela
Puolueettomat helvetin portilla, 1979
puu, lasikuitu, vaha
Italialaisen Dante Alighierin (1265–1321) Jumalainen näytelmä ja naapurin palaneen talon hirret innoittivat ympäristöteoksen, jonka rakennelmassa roikkuu vahahahmoja kuin Infernossa helvetin kauhujen keskellä. Jumalaa vastaan kapinoineet enkelit, jotka eivät päässeet taivaaseen eivätkä helvettiin, ovat allegoria oman aikamme välinpitämättömille ihmisille. He jäävät historian tuomiossa roikkumaan jonnekin välitilaan.
Sittemmin veistospuistoon on syntynyt lukuisia kärsimys -teemaa käsitteleviä uskonnollis-yhteiskunnallisia teoksia, jotka sijoittuvat 300 metrin pituisen metsäpolun Via Dolorosan (Kärsimysten tien) ja siihen yhtyvän pienen puron, Tuonelan virran, varrelle.
Teokset on nimetty Danten Infernon 1. laulun säkein muistuttamaan oikealta tieltä harhautumisen seurauksista. Tänä päivänä ihmisellä on hallussaan ydinpommin lisäksi suuri määrä joukkotuhoaseita, jotka voivat aiheuttaa ihmiskunnan täydellisen tuhon. Ahneus ja välinpitämättömyys lähimmäisistä kuuluvat suurimpiin joukkotuhoaseisiin.
Kuva: Jorma Hakala & Martti Tammisto ,1983. Nokian kaupungin kokoelmat
Työvoimatoimisto, 1979
puu, vaha, kipsi
Tilateos on rakentunut Penttilän vanhan koulun entiseen kanalaan kannanottona työttömyyden yhteiskunnallisiin ja psykologisiin kerrannaisvaikutuksiin.
Kuva: Matti Kuusela
Mitä se minulle kuuluu, 1971-72
katiskaverkko, kipsi, metalli, kangas
”Puutarhatuolissaan sikaaria polttava hahmo istuu välinpitämättömänä, vaikka epäoikeudenmukaisuus kukkii ympärillä: Mitä se minulle kuuluu.” – OS
Kuva: Leon Ratalahti
Mukavuuslippulaiva, 1985
puu, lasikuitu, vaha
Mukavuuslippulaivoja on rekisteröity 1950-luvulta lähtien muiden kuin laivojen kotivaltioiden lippujen alle alhaisemman verotuksen ja vähäisempien palkkakustannusten vuoksi. Vielä tänä päivänäkään mukavuuslippulaivoja ei kyetä rajoittamaan – kuten ei kyetä rajoittamaan globaalin kilpailun tuottamia veroparatiisejakaan.
Kuva: Esko Nummelin, Porin taidemuseo
Viimeinen matka, 1985
lasikuitu, puu, naru
Korkeajalkaiset vahatuolit ovat tavaraksi muuttuneita ihmishahmoja, jotka kantavat välissään omaa arkkuaan. Kantovälineenä heillä on köysi, joka muodostaa hirttosilmukan jokaisen kantajan kaulaan.
Kuva: Erkki Valli-Jaakola, Porin taidemuseo