MENEVÄ MIES
On ollut menoa. On ollut. Menoa, tuloa, ottoa, panoa. Oon niin menevä
mies, että mulla on kolme tuolia taskussa ja yksi housuissa. Olen aina
pöydässä. Jokaisessa. Tapahtumassa. Keskellä kaikkea. Oon ollut vähällä
katketa. Tähän menoon. Näihin tuoleihin. Ne kiipeävät mun selkääni
pitkin. Ja istuvat lähellä sydäntä. Ne teot. Tai ne tuolit. En ole tekojen
mies, vaan tuolien. Menojen. Päätösten, jotka saavat ihmiset tekemään.
Ne tekevät kaikenlaista. Päätökset. Ja ihmiset. Tuolit, joita toisilla on ja
toisilla ei ole. Joskus menee niin lujaa, että ne lentävät mun tieltä.
Muuttuvat hyönteisiksi ja nousevat ilmaan. Iskevät parvena kiinni. Ne
tuolit. Ne imevät minua. Pikkuriikkiset nelijalkaiset vampyyrit.
MUISTOMERKKI
Hei, katso mua. Näetkö? Olen eräs täältä takaseinän keskirivistä. Tai
riippuu siitä, missä sä seisot, ja mistä meitä katsoo. Oikealtako vai
vasemmaltako. Ylhäältä. Vai alhaalta. Meitä on monta. Muistoja ja
muisteltavia. Ihmisistä rakennettuja koloseumeja. Tai aaveista pykättyjä
mausoleumeja. Koska ei me ihmisiä olla, vaan osa kokonaisuutta. Tätä
merkkiä. Paljon merkitseviä ja vielä enemmästä vaikenevia. Ennen
paljastusjuhlia me kuoltiin. Kaikki. Joukolla. Sotiin. Ruttoon. Nälkään.
Kuka mihinkin. Kuten tämän tunkkaisen majan rakentajatkin. Se on
merkkien laki. Että he, jotka meidät näkevät, voivat katsellessaan oivaltaa
jotain historian suurista murroksista. Niistä, joita meidät on laitettu
esittämään. Alkaa murtua niskat ja mieli tästä jäpittämisestä. Merkitysten
kannattelusta. Iskee dementia, kun olen merkinnyt niin paljon tätä
muistoa, ettei meinaa enää edes oma nimi tulla mieleen. Mutta me
jatkamme. Muistojen kantamista. Menneiden kannattelua ja
kumartamista. Olemme talo, jonka sisään astua, ja kynnyksellä kukin
kuulee oman pimeytensä. Oman rummuttavan sydämensä. Kuten se
poika, joka unelmoi kerran hiekkakummun päällä seistessään, että hiekka
olisi vain hiekkaa. Että se ei tarkoittaisi mitään muuta. Ei hautaa. Tai
kuinka aika juoksee holtittomasti. Nyt se on loppumassa maailmasta.
Hiekka. Ja hiekan lisäksi vesi. Toisin kuin muistot. Tai ruumiit. Niitä
riittää. Merkkejä, joita meihin lyödään ja laitetaan kantamaan.
Katso nyt vaan, ihan rohkeasti. Vielä mä olen täällä. Tässä kassassa.
Ruumisröykkiössä, jossa aika kulkee takaperin ja ohentuu. Katoaa yöhön.
Kuin muurahaissaatto, jota eiliset tamppaavat ja tallovat saappaillaan.
Että he eivät muistaisi, vaan voisimme jatkaa piilosilla oloa merkitysten
kanssa.
OPTIMISTINEN LUONTO
Keinänen, Aaltonen, Kankkunen, Alén, Vatanen, Häkkinen. Kaikki
lentävät suomalaiset. Tai pyörivät. Mut hankittiin 50–70-lukujen
elintasonousussa. Olin oodi kehittyville tieverkoille. Kesäyössä parkuva
polttomoottori, joka syntyi bensaa suonissa. Tai tankissa. Suonia ei ollut.
Kiiltävää juoksevaa mustaa kultaa. Fossiilikapitalistivanhempieni DNA:ta,
jolla jaksoin satakertaa nopeammin ja kauemmin kuin hölkkäävät jalat.
Syljin häkää. Kiisin laitumien ja fllareiden ohi. Heitin soraa niskaan.
Sohjoa ja kuravettä. Olin modernin elämän Mercurius. Nelipyöräinen
viestinviejä. Poltin kumia ja nimeni asfalttiin. Kunnes lensin ympäri. Ja
läpi tuulilasista. Kunnes mut hylättiin, tai tilalleni ostettiin uusi. Toisin
kuin kävyt, minä monistuin ja uusiuduin. Tai ne laittoivat mut piiloon ja
ostivat tilalleni identtisen kloonin. Vain rekkari oli eri. Metsästä tuli mun
mäsä hautausmaani. Meitä asuu siellä kymmeniätuhansia haamuja.
Käyttövikaisia aaveautoja, joita isketään romuksi miljoonia joka vuosi. En
nukkunut sammalessa makoisasti kuin orava, vaan ruostuin ja rapisin.
Mutta ne ajattelivat kai mun rikastavan maata. Että se, mikä on kerran
kaivettu ylös, menee myös alas. Että niin se menee. Se luonto.
Ylhäältä alas. Ja vauhdilla ohi.
BYROKRAATTI
Käynnistelin kokouksia ja lopettelin palveluja. Kouluja ja terveyskeskuksia.
Laskin päivät rahassa ja esittelin saldoja päille. Niille jotka päättivät ja
pätkivät. Olin kone. Koneisto. Osa organisaatiota. Ratas joka naksutti.
Kehitti ja keskitti. Tai lopetti ja loi verkkoa. Pyysin raksimaan mitä ne
tahtovat. Ja mitä eivät. Ja tietävätkö ne mitä tahtovat, ja tahtovatko mitä
tietävät? Kaikenlaista. Painotin, että se mitä tiesivät eilen, ei päde enää
huomenna. Että niin se vain on. Muutoksen kielet puhaltavat. Minä sen
tiedän, olen muuttunut niin monta kertaa. Vaihtanut sanoja ja takkia.
Sitten katsoin kelloon. Kulautin kahvit kurkkuun ja iskin salkun kiinni.
Kiitin. Ja toimistossa revin ne paperit. Revin, vaikka minä todella pidin
ruudukoista. Musteesta. Ja säännöistä. Opettelin niitä ulkoa ja keksin
kaiken aikaa lisää. Vastausten sijaan halusin systeemiä. Sanottiin että olin
jäykkä ja hidas. Ei pidä sellaista sanoa. Minulla on ohut nahka. Laitoin
vauhtia rattaisiin, kirjat ulos kirjastoista, pikkukaupungit säppiin ja lapset
yrittämään. Kokouksissa tapahtumaan. Ja käytävillä. Leikkasin alhaalta ja
hyrisin ylös. Muutin riippumattoman tiedon tuotantolinjaksi. Puhuin
toreilla, saleissa, saunassa. Käskin kaikki kotiin ja sitten takaisin. Sanoin,
että jos ovat töissä täällä, järjestelmä määrää tahdin. Että solut eivät hypi
vaan peilaavat. Palkitsin arimmat. Ne kasvoivat kuoreksi ympärilleni.
Kuuliaisten panssari. Tai parvi. Olimme liha, joka haisi talkille ja
numeroille. Olimme lihas, jota ei niin vain kampitettu, kun se eteni
viraston portaikossa ja oksensi jouluna taksiin. Uskollisimmat suojasivat
kasvojani silloinkin. Minulla on huono vatsa. Se on heikko kohtani.
Sanovat, että tunteet asuvat siellä. Vatsassa. Tiedä niistä. Ja että vierivä
kivi ei sammaloidu, mutta minä aloin vihertää jo parikymppisenä, vaikka
liikehdin jatkuvasti. Minulla on levottomat unet. Ja laho pää. Se kasvaa
sammalta. Ihmiset ympärilläni pitävät metsän tuoksusta. Kaadettujen
puiden ja leikatun nurmen hajusta. Tasaisen unettavista maisemista, joissa
asuu unohdus. Se on tässä ammatissa hyve. Että osaa unohtaa ja muistaa sopivasti.
Kuvat: Maria Mattila
