Ossi Somma syntyi 28.1.1926 Pohjois-Pirkkalassa, joka on nykyisin Nokiaa. Hän valmistui kuvanveistäjäksi Taideteollisesta oppilaitoksesta (Ateneum) vuonna 1956. Leningradin Repin-instituutissa 1966-1967 suorittamiensa jatko-opintojen jälkeen Somman taideilmaisu sai uuden suunnan: perinteisempien materiaalien – kipsin, kiven ja pronssin – tilalle vakiintuivat lasikuitu ja vaha jo 1960-luvun lopussa. Tuolloin Somman työtilana oli Siuron Penttilänkylän entinen koulurakennus, jossa uusien materiaalien myötä myös teosten muotokieli ja mittasuhteet alkoivat radikaalisti muuttua.
Penttilän koulurakennus paloi 1969. Ossi ja Sinikka Somma hankkivat palossa säilyneen asuinrakennuksen omaksi kodikseen ja työtilakseen ja muuttivat sinne 1975. Siitä lähtien koulun pihapiiriin on vähitellen syntynyt laaja veistospuisto, jonka satojen teosten materiaalivalikoima on laajentunut erilaisiin kierrätys- ja hylkymateriaaleihin. Näyttely jatkuu Vahakabinetiksi nimetyssä ulkorakennuksessa, jossa on veistosten lisäksi installaatioita, grafiikkaa ja veistoskilpailuissa menestyneiden teosten luonnoksia.
Ossi Somma oli runsaan viidenkymmenen vuoden ajan vahvasti yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuva taiteilija, joka pyrki herättämään katsojan tuntemaan oman vastuunsa. Läpi hänen tuotantonsa toistuivat sodan ja asevarustelun vastaiset teemat, joilla hän halusi kyseenalaistaa sotasankaruuden ihanteita.
Sodan uhkakuvat ja erityisesti Suomen historian suurin tragedia, kansalaissota, vaikuttivat Somman ajatteluun oman lähipiirin kokemusten kautta. Hänen isänsä Kalle Sulander oli 18-vuotiaana punakaartilaisena jäänyt sotavangiksi Suodenniemen taistelussa keväällä 1918, minkä jälkeen vangit marssitettiin 200 kilometrin matka Vaasaan vankileirille. Isän kertomukset jäivät pysyvästi mieleen: ”Väsyneet ammuttiin matkan varrelle. Vankileirillä saatettiin herättää keskellä yötä ja ottaa summamutikassa esimerkiksi joka kymmenes mies rivistä ja viedä ammuttavaksi.” Isän veli Urho joutui Tammisaaren vankilaan, mistä vapauduttuaan hänen oma äitinsä ei tunnistanut nälkiintynyttä poikaansa. Pian nuori mies kuoli, koska elimistö ei sopeutunut yhtäkkiseen ruokaan. Myös äidin Tyyne-sisar, joka oli toiminut teloitetun punakaartilaisen lääkintämiehen avustajana, sai kuolemantuomion. Tuomiota ei kuitenkaan vetoomusten ansiosta pantu toimeen.
Itse Ossi Somma koki talvi- ja jatkosodan pääosin kotirintamalla. Hän joutui sodan loppuvaiheessa 18-vuotiaana asepalvelukseen, mutta vältti täpärästi rintamalle joutumisen jatkosodan päättyessä syyskuussa 1944.
Luonnonvaroja yksisilmäisesti hyödyntävä ja tavaraa keräävä ihminen on oman elämäntapansa uhri, joka välinpitämättömyydessään alkaa itsekin muistuttaa esinettä.
Sommalle tämän itsekkyyden tärkein metafora on tuoli, joka symboloi valtaa, tuhlailevaa kulutusta ja kilpailua. Niin’ikään tietoisena tyylikeinona ovat Somman henkilökohtaisessa kuvasodassa ovat jo 1960-luvun lopulta lähtien toistuneet inhorealistiset vahahahmot, inhimillisen kurjuuden ja kärsimyksen kuvastimet.
Ossi Somma on jo varhain – aikoina, jolloin vielä yleisesti uskottiin talouden jatkuvaan kasvuun, luonnonvarojen hyödyntämisen ja teknologisen kehityksen tuottamaan edistykseen – hämmentävän tarkkanäköisesti ennakoinut tämän päivän myllerryksiä.
Aika tuntuu nyt lähentyvän Somman ajattelua, jossa taide ei edusta ikuisuusasiaa. Maatuvista materiaaleista toteutetut teokset sisältävät pikemmin toiveen, että maailma muuttuisi paremmaksi sitä mukaa kuin teokset häviävät ja käyvät tarpeettomiksi.
Näinkö tässä kävikin? -teoksen ajatuksiinsa vaipunut pohtija näki jo varhain ”normaalin” kulutusyhteiskunnan poikkeustilana, jonka seuraukset ovat tänä päivänä läsnä. Olemassaoloamme uhkaavat globaalit yhteiskunnalliset- ja ympäristöongelmat.
Optimistinen luonto, vähitellen hajoava autonromun ja sen sisältä kasvava mänty, antaa kuitenkin tärkeän vihjeen: luonto ja kulttuuri eivät ole toisistaan erillisiä vaan toisistaan riippuvaisia.
Teksti: Marketta Haila
Kuvat: Yrjö Haila
